Säästöt laske­taan euroissa — seurauk­set ihmisissä

Kotou­tu­mi­sen kentän lakieh­do­tuk­sia

Työpöy­däl­täni lähti juuri eteen­päin kunnan päätök­sen­te­ko­ko­neis­toon kaksi lausun­toa kotou­tu­mi­sen kentän lakieh­do­tuk­siin. Nämä kaksi lausun­toa ovat työllis­tä­neet viime aikoina omaa kalen­te­riani aika paljon, ne ovat olleet raskaita niin työai­ka­re­surs­sien suhteen kuin henki­ses­ti­kin. Lausun­to­kier­rok­sella on laki kotou­tu­mi­sen edistä­mi­sestä (TEM) sekä esitys­luon­nos laeiksi yleis­tu­ki­lain, kotou­tu­mi­sen edistä­mi­sestä annetun lain sekä yleisistä kieli­tut­kin­noista annetun lain muutta­mi­sesta (STM). Materi­aa­lia molem­missa esityk­sissä on yhteensä lähes 350 sivua. Ja mitä pidem­mälle esityk­siä luin, sitä surul­li­sem­maksi tulin. Lakie­si­tyk­sissä oli myös paljon hyvää, mutta niitä valmis­tel­lut virka­mies­ko­neisto on vieraan­tu­nut kotou­tu­mi­sen edistä­mi­sen perus­työn ytimestä. Rivien välistä paistoi myös yhteis­kun­nal­li­nen, maahan­muut­to­vas­tai­nen ilmapiiri. Monta kertaa mietin, että mistä tämä kaikki viha ja pelko kumpuaa? Miksi ihminen itses­sään ei ole itsei­sarvo, vaan vain se, kuinka tuottava ja hyödyl­li­nen olet välit­tö­mästi? Tiedos­tan yhteis­kun­tamme talou­del­li­set reali­tee­tit, rahaa ei ole, eikä sitä tässä vaiheessa oikein edes tule, mutta tasa-arvo, oikeu­den­mu­kai­suus ja sama ihmisarvo meidän on kyettävä säilyt­tä­mään missä tahansa talou­del­li­sessa tilan­teessa.  Muuten emme oikein voi kutsua itseämme sivis­tys­val­tioksi.

Vihan ja pelon diskurssi

Viime kuukausina maahan­muu­ton ympärillä oleva keskus­telu on kärjis­ty­nyt siellä ja täällä. Poliit­ti­nen ilmapiiri on koven­tu­nut ja tästä on ollut seurauk­sena se, että on täysin oikeu­tet­tua ja hyväk­syt­tä­vää laukoa rasis­ti­sia komment­teja perus­tel­len ne sanan­va­pau­della. Eikä heitä, jotka nosta­vat tällai­sen diskurs­sin ongel­mat esiin, ole kuultu. Jotain on muuttu­nut, muuta­kin kuin talou­del­li­nen tilanne. Siinä missä ennen puhut­tiin ihmisistä, nyt puhutaan kustan­nuk­sista. Siinä missä ennen kysyt­tiin mitä kuuluu, nyt kysytään mitä tämä maksaa. Julki­sessa keskus­te­lussa ja lakie­si­tys­ten perus­te­luissa toistuu viesti tehok­kuu­desta, velvoit­teista ja sanktioista, aivan kuin kotou­tu­mi­nen olisi sarja suori­tuk­sia, joiden voi olettaa tapah­tu­van samalla kaavalla kaikille.

Elämä ei ole suora­vii­vaista suorit­ta­mista

Mutta jokai­nen meistä, joka on koskaan tehnyt töitä ihmis­ten kanssa, oli se sitten kotou­tu­mi­sen kentällä, sosiaali- tai tervey­den­huol­lossa tai muissa palve­luissa, tietää, ettei ihmise­lä­mää voi tiivis­tää yhteen polkuun tai yhteen aikatau­luun. Kotou­tu­mi­sen kentällä tämä tarkoit­taa sitä, että joku oppii kielen nopeasti, joku käy läpi traumoja, joku yrittää löytää paikkansa uudessa maassa yksin pienen lapsen kanssa ja joku opette­lee elämänsä ensim­mäistä kertaa lukeman ja kirjoit­ta­maan. Lakiteks­tissä nämä erot eivät näy. Hallin­nossa ne näkyvät riveinä ja resurs­seina. Meille, jotka kohtaamme ihmiset kasvo­tus­ten, ne ovat elämää, rohkeutta, perik­sian­ta­mat­to­muutta ja haavoit­tu­vuutta. Jos pysäh­dy­tään mietti­mään, mistä kotou­tu­mi­sen onnis­tu­mi­nen oikeas­taan raken­tuu, en ajattele ensim­mäi­seksi lakeja, velvoit­teita tai proses­seja. Kotou­tu­mi­sen raken­nus­pa­li­koita ovat luotta­mus, kohtaa­mi­nen, rohkeus ja se, että joku näkee sinut enemmän ihmisenä kuin hallin­nol­li­sena tapauk­sena. Pelon sävyt­tä­mässä keskus­te­lussa tämä unohtuu liian helposti, ja silti ne ovat juuri niitä asioita, joiden varassa kaikki muu lepää.

Minäkin, joka olen tavan­nut työurani aikana monen­lai­sia ihmisiä, luulin jo, että asiak­kaat eivät enää mene ihon alle. Tämä todis­tet­tiin taas vääräksi tällä viikolla. En ole tavan­nut eläis­säni niin haurasta ihmistä, niin arvilla olevaa, sisäi­sesti kuin ulkoi­ses­ti­kin, mutta samalla niin sitkeää, rauhal­lista ja vakaan päättä­väistä. Tuntui, että hengit­tä­mi­nen­kin samassa huoneessa saattaisi hajot­taa hänet tomuksi lattialle. Hän meni ihon alle. Jäi ajatuk­siin. Ja hän ei ikinä sovi siihen lakisabluu­naan mitä nyt kaavail­laan. Eikä hänen tarvit­se­kaan sopia.

Jos katsoo näitä lakie­si­tyk­siä hieman etääm­mältä, huomaa nopeasti, että niihin on raken­tu­nut ajatus kotou­tu­mi­sesta ongel­mana, jota pitää hallita, nopeut­taa ja tehos­taa. Tällai­nen lähes­ty­mis­tapa muistut­taa enemmän tuotan­to­lin­jaa kuin ihmis­ten elämää. Lakiteks­teissä olete­taan, että kotou­tu­mi­nen on suora­vii­vai­nen prosessi: palve­lu­tarve arvioi­daan, suunni­telma tehdään ja ihminen etenee annetussa aikatau­lussa. Todel­li­suu­dessa kotou­tu­mi­nen on kaikkea muuta kuin lineaa­ri­nen. Se etenee takapak­kien, epävar­muu­den ja uuden oppimi­sen rytmissä, usein hyvin epäsym­met­ri­sesti. Kun laki ei tunnista tätä, syntyy ongel­mia. Järjes­tel­män velvoit­tei­den ei tulisi olla tiukem­pia kuin sen tarjoa­mien mahdol­li­suuk­sien. Muuten vaarana on, että vaadimme ihmisiltä enemmän kuin mihin heillä on tosia­sial­li­sesti mahdol­li­suuk­sia vastata, ja silloin emme enää tue kotou­tu­mista, vaan teemme siitä selviy­ty­mis­kamp­pai­lun.

Velvoit­teet vastaa­maan palve­lu­jär­jes­tel­män kykyä tarjota palve­luita

Nämä lausun­to­kier­rok­sella olevat lait tarkoit­ta­vat maahan­muut­ta­jille velvoit­tei­den kasva­mista. Ja he myös kanta­vat sen riskin, jos yhteis­kun­nalla ei ole tarjota velvoit­teita täyttä­viä palve­luita ja toimin­toja tai niihin ei pysty osallis­tu­maan. Toki lait myös mahdol­lis­ta­vat selkeää palve­lu­pol­kua, tuovat kotou­tu­mista lähem­mäs työelä­mää ja tarjoa­vat enemmän tukea ja mahdol­li­suuk­sia kielen oppimi­seen. Samalla kuiten­kin kovim­mat paineet kohdis­tu­vat niihin, jotka ovat valmiiksi haavoit­tu­vassa asemassa, kuten luku- ja kirjoi­tus­tai­dot­to­miin, trauma­taus­tai­siin, kotiäi­tei­hin ja hitaasti oppiviin. Ja kyllä, 80 % maahan­muut­ta­jista pystyy varmasti vastaa­maan näihin haastei­siin, niin miksi olen huolis­sani siitä 20 %? Siksi, että se 20 % usein aiheut­taa 80 % kustan­nuk­sista, jotka tässä tapauk­sessa usein siirty­vät sosiaali- ja terveys­pal­ve­lui­den makset­ta­vaksi. Eikä todel­lista säästöä synny,

Se, mikä näissä laeissa huolet­taa minua eniten, ei ole se, että ne tavoit­te­le­vat nopeam­paa kotou­tu­mista. Nopeampi kotou­tu­mi­nen on kaikkien etu. Se, mikä huolet­taa, on se, että kiire ja pelko ovat alkaneet määrit­tää tapaa, jolla puhumme ihmisistä. Sillä pelos­ta­han tässä on kysymys, vieraan pelosta, menet­tä­mi­sen pelosta, you name it. Kun tehok­kuus asete­taan ihmisyy­den edelle, katoaa osa siitä, mikä tekee kotou­tu­mi­sesta ylipää­tään mahdol­lista: luotta­mus, kohtaa­mi­nen ja aika. Sillä kotou­tu­mi­nen on muuta­kin kuin työ ja kieli. Se on mahdol­lis­taa henki­nen ja yhtei­söl­li­nen koti, jossa on turval­lista elää ja asua, juurtua ja kiinnit­tyä. Ja juuri nyt, tässä ajassa, tarvit­semme niitä enemmän kuin koskaan.