Kun Nalle Puh jäi tien varteen

Minulle sattui jokin aika sitten pieni kohtaa­mi­nen, joka jäi mieleeni paljon pidem­mäksi aikaa kuin olisin osannut odottaa.

Olin ajamassa kotiin kotika­dul­lani. Olin ehkä tulossa kaupasta, en enää edes muista mistä tarkal­leen. Huoma­sin tien varressa äidin ja kolme lasta kävele­mässä kohti uimaran­taa. Heillä oli mukanaan uimaren­kaat ja pyyhkeet olalle heitet­tyinä. Kaksi lapsista piti kiinni lasten­vau­nuista ja nuorin istui vaunuissa.

Muistan kiinnit­tä­neeni heihin huomiota ensin aivan arkisesta syystä. Ulkona oli lähes 25 astetta lämmintä, mutta äiti oli pukeu­tu­nut kulttuu­rinsa mukai­sesti huntuun ja pitkiin vaattei­siin. Ajatte­lin hetken, että hänellä täytyy olla kuuma ja mietin, miten he jaksa­vat helteillä yleensä, kun itsel­lä­kin kevyissä vaatteissa tuntui tukalalta.

Sitten huoma­sin jotakin muuta. Noin viiden­kym­me­nen metrin päässä heidän takanaan oli maassa pieni pehmo­lelu, Nalle Puh. Ajatte­lin heti, että se on varmaan pudon­nut heiltä.

Koska asun hyvin rauhal­li­sen tien varrella, pysäh­dyin heidän kohdal­leen, avasin auton ikkunan ja kysyin, puhuvatko he suomea. Äiti vastasi, että vain arabiaa. Kysyin myös kahdelta pieneltä pojalta, jotka olivat uteliaina tulleet auton ikkunan luo, puhuvatko he suomea. Pojat pudis­ti­vat päätään.

Yritin viittoa ja selit­tää, että heiltä oli tippu­nut jotain kauem­mas tien varteen. Mutta eihän siitä tullut oikein mitään. Osaan arabiaa vain muuta­man sanan, kuten kiitos, ole hyvä ja hyvää päivää, ja niillä ei kovin pitkälle pääse. Käsillä viittoessa ja yrittäes­säni selit­tää tippu­neesta pehmo­le­lusta äiti keskeytti ja kysyi autta­valla suomella:

– Ei saada kävellä tässä?

Vasta­sin heti, että saa, saa, saa. Mutta samalla hetkellä mieleeni nousi ajatus, joka jäi vaivaa­maan minua. Oliko hänen ensim­mäi­nen oletuk­sensa todella se, että olin pysäyt­tä­nyt hänet kertoak­seni jonkin kiellon? Että hän teki jotain väärin? Että tässä ei saisi kävellä? En tieten­kään tiedä, mitä hän oikeasti ajatteli. Mutta kysymys jäi mieleeni.

Aikani viuhdot­tuani käsillä kaivoin esiin työpu­he­li­meni, puhuin sen käännös­oh­jel­maan selityk­sen tilan­teesta ja näytin käännök­sen hänelle. Heti kun hän ymmärsi mistä oli kyse, hänen kasvonsa kirkas­tui­vat. Hän hymyili, kääntyi poikien puoleen ja pyysi heitä hakemaan pikku­vel­jen pudot­ta­man lelun.

Pojat lähti­vät juosten matkaan. Tilanne oli ohi muuta­massa minuu­tissa. Hän kiitteli arabiaksi, ja koin pientä ylpeyttä siitä, että osasin vastata arabiaksi “ole hyvä”. Ja jatkoimme matkaamme, minä kotiini ja he uimaran­nalle.

Pieni kohtaa­mi­nen, joka jäi mieleen

Minulle se ei kuiten­kaan ollut pelkkä kadon­nut pehmo­lelu. Työsken­te­len kotou­tu­mi­sen parissa, joten ehkä siksi jäin mietti­mään kohtaa­mista taval­lista enemmän. Mietin, millai­sia odotuk­sia ihmisille syntyy uudessa maassa ja millai­sia kokemuk­sia he kerää­vät ensim­mäi­sistä kohtaa­mi­sis­taan ympäröi­vän yhteis­kun­nan kanssa.

Ja samalla mietin meitä suoma­lai­sia. Me olemme monella tavalla ystäväl­li­siä ja autta­vai­sia, kunhan kuoremme alta pääsee esiin. Autamme kyllä, kun apua tarvi­taan. Mutta olemme usein myös varovai­sia ottamaan kontak­tia tunte­mat­to­miin.

Huomaan tämän välillä itses­sä­ni­kin. Jos sanon kaupassa täysin tunte­mat­to­malle ihmiselle, että hänellä on hieno hattu tai kaunis takki, vastaan­otto on usein hämmäs­ty­nyt. Ihminen ei oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtau­tua, ja sitten tulee hymy ja kiitos. Ikään kuin pelkkä positii­vi­nen huomio olisi jotakin odotta­ma­tonta.

Mietin joskus, kuinka harvoin me oikeas­taan otamme yhteyttä toisiimme ilman erityistä syytä. Vielä harvem­min vain sanoak­semme jotain mukavaa. Useim­mi­ten kontak­tin syynä on käytän­nön asia, huomau­tus, sääntö, kielto tai ongelma, joka pitää ratkaista.

Jos ihminen on muutta­nut Suomeen eikä vielä osaa kieltä, hän kohtaa helposti juuri näitä tilan­teita: viran­omai­sia, lomak­keita, ohjeita, sääntöjä ja neuvoja. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta ne eivät yksin kerro, millai­sia ihmiset täällä ovat.

Siksi jäin mietti­mään sitä yhtä lausetta: “Ei saada kävellä tässä?” Mitä kaikkea sen taakse mahtoi kätkey­tyä? Aiemmat kokemuk­set? Epävar­muus kielestä? Vai vain yritys ymmär­tää tilan­netta? En tiedä.

Pienet kohtaa­mi­set raken­ta­vat tunnetta kuulu­mi­sesta

Tiedän vain sen, että joskus pienet kohtaa­mi­set paljas­ta­vat jotakin paljon suurem­paa. Ehkä meidän kaikkien kannat­taisi joskus ottaa hieman useam­min kontak­tia myös silloin, kun meillä ei ole huomau­tet­ta­vaa. Kun ei ole ongel­maa ratkais­ta­vana eikä sääntöä muistu­tet­ta­vana.

Ehkä joskus riittää, että kertoo jonkun pudot­ta­neen lelun. Tai sanoo tunte­mat­to­malle ihmiselle: “Sinulla on muuten todella hieno hattu.” Sellai­set hetket voivat olla pieniä, mutta joskus juuri niistä raken­tuu tunne siitä, että kuuluu joukkoon. Ja siitä tulee hyvä mieli, puolin ja toisin.