Muistuuko kenenkään mieleen juhlaa tai erityistilaisuutta, johon EI liittyisi ruokaa? Me löysimme yhden, kun pohdimme tätä töissä: itsenäisyyspäivän. Toki silloin suurin osa meistä kilistelee kuohuvaa television ääressä katsellen itsenäisyyspäivän vastaanottoa, kun valtakunnan silmäätekevät kokoontuvat juhlistamaan itsenäisyyttä notkuvien pöytien ääreen. Ja saattaapa meillä itselläkin olla jotain spesiaalisyötävää.
Jouluna meillä on laatikot ja kinkkua, pääsiäisenä mämmiä ja pashaa, vappuna munkkeja ja simaa, juhannuksena uusia perunoita ja mansikkakakkua. Ymmärsitte varmasti, mitä hain: ruoka on kietoutunut tiukaksi osaksi kulttuuriamme ja historiaamme. Eikä ruoka toki liity vain juhliin ja erityistilaisuuksiin, vaan se ravitsee meitä joka päivä, niin ruumista kuin sielua.
Ruoka on kiinteä osa kulttuuriamme ja identiteettiämme
Maailma muuttuu, ja perinteet kehittyvät. Vanhoista ruoista muokataan uusia, nykyaikaisempia versioita. Ruokakulttuuri kehittyy siitä, missä muukin kulttuuri: kunnioittaen juuriaan mutta avautuen uusille vaikutteille. Lautasellinen ruokaa on kuin oman kulttuurin sydänääniä, se, mitä olemme olleet ja mitä olemme nyt, näkyy siellä. Kun mukaan otetaan vielä eri maakunnat, ruokakulttuurimme monipuolistuu entisestään. Savossa syödään kalakukkoa ja mykyrokkaa, Karjalassa karjalanpiirakoita ja Lapissa poronkäristystä. Ja me olemme ylpeitä näistä perinteistämme. Rakastamme omia makujamme, toiset enemmän kuin toiset, mutta silti ne ovat meille tärkeitä osia kansallisesta identiteetistä.
Ruoka tuo yhteen
Olen pohtinut ruokaa ja sen merkitystä jo pitkään, mutta tällä viikolla kaikki kulminoitui kahteen tapaamiseen. Ensimmäinen oli kotikäynti asiakkaan luona. Ovella vastassa oli iloinen perhe, joka kantoi eteeni, jos jonkinlaista oman maansa herkkua, suolaista ja makeaa. Toppuuttelu ei auttanut, heidän kulttuurissaan vieras on lahja, jota kohdellaan arvokkaasti. Ruoka oli tapa osoittaa kunnioitusta ja arvostusta. Sain maistaa ihania autenttisia makuja, ja hetken tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että sain kokea tätä ihan työajalla. Katselimme kuvia juhlista, sukulaisista ja tietysti ruuista, joita perheen äiti oli ylpeänä valmistanut. Meillä oli lämminhenkinen, kiireetön kohtaaminen pöydän äärellä, vaikka syy tapaamiselle oli alun perin arkaluontoinen.
Toinen hetki oli kulttuurikahvilan aloitus. Jo keväällä suunnitellessamme kahvilatoimintaa, nousi heti esiin idea: olisi hienoa tehdä ruokaa yhdessä ja jakaa sitä kautta palanen omaa kulttuuria. Nyt syksyllä, kun aloitimme, keskustelut jatkuivat kuin luonnostaan ruoan äärellä. Yksi tutustumiskysymyksistä oli: “Mikä on sinun lempiruokasi?” Se sai silmät loistamaan. Ruoasta puhuttaessa puhuttiin pian häistä, juhlista, perinteistä ja vaatteista. Vain yksi kysymys, ja oltiin syvällä kulttuurisen identiteetin ytimessä.
Lempiruokia löytyi niin oman kotimaan perinteistä kuin suomalaisista mauista. Lohikeitto mainittiin usein, ja onhan se hyvää! Mutta oman kulttuurin ruuista puhuessa syttyi jotain erityistä. Oli selvää, että ruoka ei ole vain ravintoa, se on tunne, muisto, yhteys ja ylpeys. Ja se sosiaalinen ulottuvuus, yhteinen hetki pöydän äärellä, on usein se, mikä tekee ruoasta niin merkityksellisen.
Ruoka tuo meidät yhteen, se ylittää sanat, kielet ja rajat. Kun istumme saman pöydän ääreen, me emme jaa vain ateriaa, vaan tarinoita, perinteitä ja toivoa yhteisestä tulevaisuudesta. Lautasellinen ruokaa ei ole koskaan vain ruokaa. Se on ele, kokemus, kohtaaminen, ja niitä kulttuurien sydänääniä.