Minä myöhästyin päivällä! Sillä eilen vietettiin suomen kielen päivää. Unohduin ja uppouduin eilen niin tekstin tuottamiseen, tapaamisiin ja seminaareihin, että koko päivä meni ohi. Juhlistin siis suomen kielen päivää käyttämällä sitä ihan urakalla. Unohdin, vaikka työni kannalta kyseessä on tärkeä päivä. Sillä kotoutumisessa on pitkälle kysymys myös kielen oppimisesta ja sen avaamasta ovesta suomalaisuuden salaseuraan. Sillä sitähän se on, salaseura. Olemme maailmanlaajuisesti pieni kieliryhmä ja ilmeisen vaikea kieltämme on myös oppia. Ja kielen mukana avautuvat myös kulttuuri ja identiteetti. Olemme eksoottinen, ehkäpä jo lähes tarunhohtoinen, maailman onnellisin pieni kansa, joka puhuu kieltä, jota jopa J.J.R. Tolkien fanitti ja piti erityisen kauniina; musiikkina ilman säestystä. Hän sai suomen kielestä vahvan inspiraation rakentaessaan haltiakieli quenyaa, joka esiintyy Taru sormusten herrasta ‑kirjassa.
Kieli on vahva osa identiteettiämme, joten päivä, jolloin nostetaan esiin kielen merkitys, on myös juhlapäivä yleensä suomalaisuudelle, sen kulttuurille ja suomalaiselle identiteetille. Mutta kuka oikeastaan saa sanoa, mikä on meidän kielemme? Ja mitä tapahtuu, kun ihminen saapuu tänne oma kieli repussaan, mutta sanoja ei ymmärretä – vielä?
Kieli ei ole vain sanoja. Se on tapa nähdä maailma. Se on kulttuuria, tunnetta, rytmiä ja vaikenemista. Se iloa, surua, rakkautta ja vihaa, tunteita laidasta laitaan. Oman äidinkielen menettäminen tai sen kutistuminen on kuin kutistaisi itseään. Ja samalla uuden kielen opettelu on kuin astuisi vieraaseen huoneeseen – kaikki näyttää tutulta, mutta mikään ei tunnu omalta. Vielä.
Alkuviikosta tapaamani maahanmuuttaja totesi suomalaisuuden alkuvaiheistaan, että vaikka hänellä oli kaikki täällä; koti, puoliso, puolison sukua, ystäviä, niin omia kuin yhteisiä, työ ja harrastuksia, niin silti hän oli ulkopuolinen ja yksinäinen, koska hän ei ymmärtänyt kieltä. Siksi kielen oppiminen ja sen mukana kulttuurin oppiminen on todella tärkeää. Vasta silloin voi kuulua joukkoon, tähän suomalaisuuden salaseuraan.
Siksi kotoutuminen on usein paljon puhetta kielestä – “opettele kieli niin pääset mukaan”. Mutta entä jos kieli ei ole vain väline, vaan yhdyspinta, jossa minä ja yhteiskunta kohtaavat – joskus hellästi, joskus ihan rytinällä. Kotoutuminen ei ole pelkkää kielioppia ja substantiiveja. Se on neuvottelua siitä, mitä minä saan olla tässä kielessä. Saako kuulostaa vieraalta? Saako unohtaa sanan kesken lauseen? Saako sanoa “meillä päin sanotaan näin”?
Usein unohdamme, että suomalaisuus ei synny sujuvuudesta, ihonväristä tai pukeutumisesta, vaan osallistumisesta. Että kieli kasvaa ihmisissä ja heidän välisessä vuorovaikutuksessaan, ei kirjoissa ja kansissa. Kielen omistajuus ei ole passissa, vaan siinä hetkessä, kun joku uskaltaa avata suunsa. Kun kieli ei ole täydellinen, mutta se voi olla, jos sydän on mukana.
Kulttuurinen kieli kantaa mukanaan monien sukupolvien tarinat. Kotoutuja ei ole tyhjä taulu, johon kirjoitetaan suomea. Hän on jo täynnä säkeitä, joita ei vielä voi lausua täällä – mutta joita voidaan kuunnella, jos maltamme ja uskallamme kuulla.
Kuvittele, että suomen kieli ei ole portti, vaan silta. Ei koe, vaan yhteinen uteliaisuus. Ei raja, vaan kohtaamispaikka. Suomen kielen päivänä kysyn (tai noh päivän myöhässä…): mitä jos kieli ei ole sitä, miten hyvin sanon, vaan miten hyvin minut kuullaan?