Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että monesti asioista tehdään liian vaikeita, tai noh, jos ei vaikeita, niin vaikeaselkoisia tai sellaisia, että ne etääntyvät pois normaalista elämästä. Muistan kun termi NEET ‑nuori (Not in Employment, Education or Training) alkoi nousta pintaan, että kritisoin sitä, että miksi joku ryhmä määritellään vain negatiivisuuden kautta, missä on ratkaisu- ja voimavarakeskeisyys. Kieltäydyn edelleen käyttämässä kyseistä termiä, minulle nuori on nuori, ja jos hänellä on haasteita niin ne eivät yksinään määritä häntä. Ymmärrän toki yhteiskunnallisen tarpeen kategorisoida ja luoda termistöä, sillä helpotetaan yleistä keskustelua ja luodaan yhteistä ymmärrystä.
Tähän samaan törmää kaikkialla, kaikilla sektoreilla ja aloilla; sanoitetaan asioita vaikeasti ja joskus tuntuu, että siinä korostetaan vain professiota. Sillä muokkaavathan sanat todellisuutta, paljon. Mietin yhtenä päivänä, että muutamia vuosia sitten puhuttiin moniammatillisesta yhteistyöstä, nyt puhutaan monialaisesta yhteistyötä, vaikka todellisuudessa, jos olemme kovin tarkkoja, silti teemme moniammatillista yhteistyötä monialaisesti. Myös meille kaikille tuttu rajapinta on muuttunut pikkuhiljaa yhdyspinnaksi. Ymmärrän näiden sävyerot, tarkoituksen ja on hyvä, että kieli kehittyy. Mutta monesti on kuitenkin niin, että vaikka puhutaan suurista strategioista, kehittämishankkeista ja monitasoisista malleista, niin lopulta asiat ovat hyvin yksinkertaisia. Ja terminä hyvät väestösuhteet ovat juuri tällainen asia, ja tähänkin termiin olen nyt törmännyt viime aikoina ihan urakalla. Kuulostaa hirmuisen byrokraattiselta termiltä, mutta todellisuudessa kyse on siitä, miten ihmiset tulevat toimeen keskenään. Ei enempää, eikä vähempää.
Mitä hyvät väestösuhteet oikeastaan tarkoittavat?
Tähän kysymykseen vastataan usein laaja-alaisesti, puhutaan luottamuksesta, osallisuudesta, yhdenvertaisuudesta, vuorovaikutuksesta ja sosiaalisesta koheesiosta. Kaikki tämä on toki totta, mutta perusidea on yksinkertainen: miten ihmiset kohtelevat toisiaan ja kuinka hyvin he tulevat toimeen erilaisista taustoista huolimatta.
Tämä voi tarkoittaa naapurin tervehtimistä, yhteisön moninaisuuden arvostamista, uusien asukkaiden toivottamista tervetulleeksi tai vaikkapa sitä, että lastesi koulussa kaikki vanhemmat tuntevat olevansa tervetulleita mukaan toimintaan. Toisin sanoen, kyse on aivan tavallisista arjen tilanteista, joissa elämme ja annamme toistenkin elää, siis yhteiskunnan normien rajoissa. Jos joku ”värittää viivojen ulkopuolelle kovinkin räikeällä värillä”, asiaan tulee puuttua, oli kyse sitten kenestä tahansa.
Kuva: Hyvät väestösuhteet ja toimijat. (Oikeusministeriö)
Miksi yksinkertaiset asiat tehdään monimutkaiseksi?
Osa syy, ainakin tämän teeman kohdalla on se, että hyvien väestösuhteiden edistämiseen liittyy monia eri toimijoita – kuntia, järjestöjä, viranomaisia ja yhteisöjä. Kun mukaan tulee paljon ihmisiä ja organisaatioita, tarvitaan hankkeita, suunnitelmia ja mittareita. Ja siinä kohtaa yksinkertainen asia alkaa näyttää monimutkaiselta.
Lisäksi meillä on taipumus ajatella, että vaikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tarvitaan monimutkaisia ratkaisuja. Kun puhutaan siitä, miten eri taustoista tulevat ihmiset voivat elää hyvää elämää yhdessä, ajattelemme helposti, että tähän tarvitaan vähintään valtakunnallinen ohjelma. Mutta lopulta kysymys on arkisista teoista ja asenteista, joita meillä kaikilla jo on. Mutta ennen kaikkea katson kyseessä oleva ne asenteet.
Meistä jokainen on hyvien väestösuhteiden edistäjä
Hyvien väestösuhteiden edistäminen ei vaadi suuria rakenteellisia muutoksia, vaan pieniä arkisia tekoja: Tervehdi ja ota kontaktia, kuuntele, kohtaa ja ole avoin, mahdollista kohtaamisia ja kohtele kaikkia niin kuin haluat sinua itseäsi kohdeltavan. Kuulostaa hirmuisen simppeliltä, mutta on selkeästi, ihan normiarjessa, aika vaikeaa. Ihmisiksi eläminen onnistuu helposti kaltaistensa kanssa, mutta kun kohtaakin ihmisen, joka on väriltään, taustaltaan, kulttuuriltaan, kieleltään, toimintakyvyltään, yhteiskunta-asemaltaan, iältään tai vaikkapa arvoiltaan erilainen kuin itse on, alkaa ihmisiksi elämisen rajat tulla vastaan. Kohtaaminen, avoimuus ja läsnäolo vaikeutuu. Ja huomatkaa, en puhu siis vain maahanmuuttajista vaan yleensä eri väestöryhmistä. Vaikkapa ihan siitä, että miten meitä kehä kolmosen ulkopuolisia maalla eläjiä siedetään pääkaupunkiseudun julkisessa liikenteessä isoine matkalaukkuinemme (Tähän liittyy tarina vanhemmasta, tyylikkäästä, ilmeisen paljasjalkaisesta helsinkiläisestä henkilöstä, joka antoi kuulla kunniani, kun satuin ruuhkaiseen ratikkaan matkalaukkuni kanssa. Siinä ei eletty ihmisiksi.).
Kohti yhteistä utopiaa?
Hyvät väestösuhteet tarkoittavat sitä, että elämme ihmisiksi toistemme kanssa. Ei se sen monimutkaisempaa ole. Toki, joskus on tarpeen kehittää rakenteita ja toimintamalleja, mutta lopulta kysymys on meistä jokaisesta – miten kohtaamme toiset ihmiset arjessa. Olisiko se utopiaa vai tavoitetila, elää paikassa, jossa kaikki kohtelevat toisiaan reilusti, uteliaasti ja välittäen? Siinä se ydin oikeastaan on. Ja se on jotain, minkä me kaikki voimme tehdä todeksi ihan tästä päivästä lähtien.