Hankkeet ovat mahdollisuus kehittää toimintaa. Hankkeiden tekeminen pelkkien hankkeiden vuoksi ei kuitenkaan kannata, hankkeen täytyy vaikuttaa.

Kielitaituri-hankkeessa hanketyön vaikuttavuutta tutkitaan yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston kanssa. Kielitaituri-hankkeen ohjausryhmää edustavat soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolla työskentelevä vanhempi yliopistonlehtori Sirpa Kärkkäinen ja erityispedagogiikan yliopisto-opettaja Katariina Waltzer kiinnostuivat aiheesta tutkia hankkeen vaikuttavuutta ja henkilöstön suhtautumista oppimisympäristöjen kehittämiseen.

Lapset ja varhaiskasvatuksen työntekijät ovat hankkeen toiminnan keskiössä. Tämän vuoksi olikin luontevaa kysyä henkilöstön ajatuksia heti hankkeen alussa. Hankkeen etenemistä ja sen vaikuttavuutta arvioidaan edelleen sen keskivaiheilla ja loppumetreillä.

Katariina ja Sirpa haastattelivat työntekijöitä ja esimiehiä kaikissa päiväkodeissa ja esiopetuksessa. Yhteisten aikojen lukkoon lyöminen oli näin ison joukon kanssa haastavaa muta sitäkin palkitsevampaa. Haastatteluaika oli mitä mainioin hetki pysähtyä ja kertoa omista ajatuksistaan: Millaisia toiveita ja odotuksia juuri minulla on hankkeen ja oppimisympäristöjen kehittämisen suhteen? Kaihertaako takaraivossani nippu huolia? Entä mitä se monilukutaito tarkoittaakaan?

Haastatteluissa esiin nostetut toiveet kumpusivat suoraan varhaiskasvatusarjesta, ja kiinnostus omien oppimisympäristöjen ja pedagogiikan kehittämiseen oli käsin kosketeltavaa. Konkreettiset työvälineet ja niiden helppous sekä aika tekemiseen, kokeiluun ja oppimiseen nousivat toiveiden kärkeen. Koulutusten tuomien uusien ideoiden tulisi istua arkeen paikalliset piirteet huomioiden.

Aikaisemmat hyvät kokemukset nostivat odotuksia korkealle. Niin ikään Opetushallituksen rahoittaman ja oppimisympäristöjen kehittämiseen keskittyneen Teknologiaa ekosti -hankkeen aikana päiväkoteihin oli ilmestynyt jos jonkinlaista uutta. Kesäkanalat, kasvihuoneen, aisti- ja metsähuoneet olivat putkahdelleet päiväkoteihin kuin sienet sateella. Näkyviä muutoksia osattiin siis jo odottaa.

Mutta entä jos hanke jää vain projektiksi? Entä jos aikaa ei olekaan sisäistää oppimaansa ja ottaa sitä käyttöön kiireisessä arjessa? Onhan koulutusta ja tietoa luvassa kaikille? Entä jos tekniset taitoni eivät riitäkään?

Haastatteluissa esiin nousseet huolet osuivat napakymppiin. Oppimisympäristöjen kehittäminen ja toimintakulttuurin kehittäminen ovat yhteinen ja kaikkien sitoutumiseen nojaava asia. Yksi ihminen ei muutosta tee, se tehdään koko porukan voimin.

Entäs se monilukutaito? Kysymys sai monen haastateltavan miettimään. Sehän on ainakin tekstiä, kuvaa ja ääntä. Siihen liittyy myös kulttuurinen aspekti. Ja media. Entä miten monilukutaito tulisi ymmärtää suhteessa oman kunnan toimintaympäristöön ja sen ominaispiirteisiin? Mitä kaikkea muuta käsite pitää sisällään?

Käsitteen koko kuva ja laajuus jäi ehkä vielä ratkaisematta, mutta sen sijalla oli varmuus oman porukan osaamisesta. Omaan tiimiin, esimieheen ja muiden päiväkotien ja esiopetusyksiköiden rautaisiin ammattilaisiin luotetaan Liperissä vahvasti.

Haastattelu antoi valtavasti arvokasta tietoa oppimisympäristöistä ja niiden kehittämisestä kiinnostuneille tutkijoille sekä kaikille hankkeessa työskenteleville. Hankereitillä pysymiseen on tehty hyvä tiekartta.   

Kamerakynä-pedagogiikka on menetelmä, jossa kameraa käytetään ajatusten ilmaisemiseen samoin kuin kirjailija käyttää kynäänsä. Syksyllä 2019 joukko varhaiskasvatuksen kasvattajia kokoontui Mattisenlahdelle, Ollilan tuvalle oppimaan Kamerakynä-pedagogiikkaa. Tuotantoyhtiö Amazementin kouluttaja Panu Tuomikon opastuksella kasvattajat pääsivät tutustumaan ja kokeilemaan, kuinka kamera taipuu ikkunaksi maailman tarkasteluun.

Kamerakynä-pedagogiikan mukaisessa työskentelyssä on kaksi vaihetta: kuvaustehtävä ja katselutehtävä. Kuvaustehtävässä lapsi etsii vastauksia annettuun tehtävään kuvaamalla tai videokuvaamalla. Katselutehtävä ohjaa lapsen pohtimaan ja käyttämään tarkkaavaisuuttaan. Mitä asioita kuvasta löytyy, mitä video kertoo? Millaisia keskusteluja toisten kamerallaan poimimista asioista syntyykään?

Kamerakynä-pedagogiikkaan ja sen pariin johdattaviin ilmaisiin verkkokursseihin voi tutustua tarkemmin osoitteessa http://kaikkikuvaa.fi/edu/.

Kamerakynä Viinijärven esiopetuksessa

Varhaiskasvatuksen opettaja Kaisa Palkkispää-Gerres kertoo kokemuksistaan Kamerakynän käytöstä esi- ja alkuopetuksessa:

Esiopetuksessa ja alkuluokkatoiminnassa kamerakynätehtäviä on toteutettu sekä sisällä että ulkona. Tehtävät on toteutettu pienryhmissä niin, että jokaisella lapsella on ollut oma tehtävä ryhmässä. Jokainen on päässyt kuvaamaan ja etsimään tehtävässä annettuja asioita. Isommat oppilaat, joille kuvaaminen on ollut tuttua, ovat auttaneet toisia. Lapsille on myös annettu avuksi kirjalliset ohjeet, joista koululaisten lisäksi ovat hyötyneet eskarilaiset, jotka osaavat jo lukea.

Syksyllä eskarin alkaessa koulurakennukseen ja yhteisiin sääntöihin tutustutaan rauhassa. Yhteiset säännöt ja toimintatavat konkretisoituvat arjen tilanteissa. Yhtenä kamerakynätehtävänä on käytetty vaaranpaikkojen etsimistä koulurakennuksesta. Lapset ovat kiertäneet koulua ja kuvanneet asioita, joissa heidän mielestään piilee jokin vaara. Parin sekunnin videointiin on liitetty myös ääni, esim. lapsi on kuvannut vettä lattialla ja kertonut
että vaaranpaikka on liukas lattia. Lapset ovat kuvanneet mm.:

• ulko-oven, koska se on raskas ja esim. sormi voi jäädä oven väliin
• rappuset, koska niissä voi kaatua
• kynnyksen, koska siihen voi kompastua
• maton reunan, koska siihen voi kompastua
• vettä lattialle, koska se on liukas
• keskelle käytävää jätetyt vaatteet, niihin voi kompastua.

Kuvaustehtävän jälkeen lapset ovat katsoneet toistensa kuvat ilman ääntä ja yrittäneet arvata
miksi kyseinen kuva on otettu. Sisällä tehty kuvaustehtävä on ollut lapsista hauska, he ovat
päässeet kulkemaan pienryhmässä ilman aikuista koulurakennuksessa ja samalla tutustuneet
koko koulurakennukseen. Vaaranpaikkojen löytyminen on jäänyt mieleen, helpottanut
sisäistämään yhteisiä sääntöjä ja luonut turvaa yksinkulkemiselle koulurakennuksessa.

Ulkoilmakoulussa sekä koulun pihalla että lähimaastossa lasten kanssa on kuvattu syksyn ja
kevään merkkejä. Kuvat on katsottu sisällä läpi ja niitä on jatkotyöstetty siten, että jokainen
lapsi on saanut valita itselleen mieluisat kuvat ja niistä on tehty kuvakollaasi tietokoneen
avulla. Lapset ovat lisänneet kollaasiin tekstin “syksyn merkkejä” / “kevään merkkejä” tai
kirjoittaneet tarkemman kuvauksen syksyn merkeistä aikuisen tai koululaisen avustuksella:
esimerkiksi lehdet vaihtavat väriä tai syksyllä sataa vettä. Ulkona tehdyissä tehtävissä on
yhdistynyt luonnossa liikkuminen, tarkkojen omien havaintojen tekeminen ja ryhmässä
toimimisen taidot.

Omassa eskariluokassa on etsitty erilaisia muotoja ja kuvattu niitä. Tässä tehtävässä on samalla
opeteltu luokittelua, asioiden nimeämistä ja tunnistamista. Lasten kanssa on nimetty ympyrä,
neliö ja kolmio. Tämän jälkeen lapset ovat etsineet muotoja ja ottaneet niistä valokuvia.
Lopuksi on laskettu yhdessä mitä muotoa löytyi eniten. Muotojen kuvaaminen on ollut
helppoa ja konkreettista, lapset ovat löytäneet omasta luokasta paljon kuvattavaa ja muodot
ovat jääneet heille hyvin mieleen kuvaamisen kautta.

Lapset ovat lähteneet mielellään tekemään kuvaustehtäviä.

Pienryhmissä on samalla harjoiteltu ryhmäytymis- ja vuorovaikutustaitoja. Myös ujommat lapset ovat lähteneet
rohkeasti mukaan tekemään tehtäviä, kun ovat ensin seuranneet muiden työskentelyä. Lapsille
on ollut tärkeää, että kuvaamisen jälkeen kuvia on katsottu yhdessä ja he ovat saaneet kertoa
omista kuvistaan ja videoistaan.

Meillä alkuluokkatoiminnassa ja eskarissa hyödynnetään paljon toiminnallisuutta.
Kamerakynätehtävät motivoivat lapsia toimimaan aktiivisesti ja kokeilemaan uutta. Asiat
konkretisoituvat lapsille kuvausvaiheessa ja kuvaaminen ohjaa lasten tarkkaavaisuutta. Uskon,
että mieluisten kuvaustehtävin kautta kamerakynäpedagogiikka auttaa lapsia havainnoimaan
asioita uudella tavalla ja asiat konkretisoituvat heille paremmin.

Vierailin syyskuun 2019 alussa Liperissä pilotoimassa menetelmiä, millä tavoin varhaiskasvatusikäisten lasten kanssa voidaan tutkia ja tutustua ubiikkiin tietotekniikkaan sekä digitaaliseen datafikaatioon. Ubiikilla tietotekniikalla tarkoitetaan huomaamattomasti toimivaa ja ympäristöönsä sulautuvaa, kaikkialla olevaa tietotekniikkaa. Konkreettisia esimerkkejä tällaisista teknologiosta ovat muun muassa nopeaa vauhtia yleistyvät älykodinkoneet, -lelut ja -vaatteet. Digitaalisen datafikaation perusajatus puolestaan on, että yhä suurempi osa ihmisten toiminnasta on muutettavissa tietokoneen käsiteltävissä olevaksi dataksi. Esimerkiksi lähes jokainen verkkosivu tallentaa siellä tehdyt klikkaukset datajäljiksi ja etenkin rekisteröityneiden käyttäjien toimintaa on yksinkertaista seurata ja hyödyntää esimerkiksi kohdennettuun markkinointiin ja personalisoituihin suosituksiin. Ennen vierailun antiin siirtymistä lienee paikallaan perustella, miksi näitä ilmiöitä tulee ylipäätään käsitellä osana varhaiskasvatusta.

Syy löytyy vuonna 2016 julkaistuista Varhaiskasvatussuunnitelman perusteista (VASU), jotka nimeävät tieto- ja viestintäteknologisen (TVT) osaamisen yhdeksi varhaiskasvatuksessa tuettavista laaja-alaisen osaamisen alueista. Julkinen keskustelu TVT-osaamisen ja sen tukemisen ympärillä on keskittynyt tablettien ja oppimissovellusten ympärille. Kuitenkaan VASU ei mainitse nimeltä yhtään teknologiatyyppiä, vaan siinä puhutaan yleisellä tasolla arjen (digitaalisista) teknologiosta. Ratkaisu on perustelu, sillä teknologian kehitys- ja muutosvauhti on ennenkokemattoman nopeaa.  Esimerkiksi näin 2020-luvulla teknologinen ympäristömme ei koostu enää pöytäkoneiden, läppäreiden, tablettien ja älypuhelimien kaltaisista päätelaitteista vaan digitaaliset teknologiat muuntautuvat yhä sulautuneempaan muotoon, joissa eronteko digitaalisen ja ei-digitaalisen välille on haastavaa. Yksi esimerkki tällaisista teknologiosta ovat puettavat liikuntateknologiat, joita Liperin päiväkodeissa käytettävät Reima GO -rannekkeet edustavat.

Liikuntateknologioiden ohella Reima Go -rannekkeet (ja aktiivisuusrannekkeet ylipäätään) voidaan luokitella myös seurantateknologioksi, sillä ne keräävät dataa yksilön toiminnasta: tässä tapauksessa liikkumisen määrästä ja intensiteetistä. Näin ollen ne tarjoavat mahdollisuuden digitaalisen datan tavoitteellisen tarkasteluun: Lasten kanssa voidaan tutkia, millaista dataa ranneke kerää, millaisia tulkintoja analyysityökalut datasta tekevät ja miten nämä tulkinnat suhteutuvat siihen, miten oikeastaan liikuimmekaan. VASUn sisältöihin peilattuna tällainen toiminta paikantuu osaksi monilukutaidoksi nimettyä laaja-alaisen osaamisen aluetta. Monilukutaidon taustalla on ajatus siitä, että digitalisaation myötä perinteisen luku- ja kirjoitustaidon rinnalle on noussut joukko uusia tärkeitä lukutaitoja, joista yksi on datanlukutaito.

On totta, että ubiikki tietotekniikka ja digitaalinen datafikaatio eivät ole varhaiskasvatuksen perinteisiä sisältöalueita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö varhaiskasvatuksen perinteiset (ja hyviksi havaitut) menetelmät, kuten liikkuminen, leikki ja tutkiva oppiminen toimisi myös abstrakteihin digitaalisiin ilmiöihin tutustumisessa. Avaan tätä ajatusta seuraavaksi kuvaamalla, millä tavoin lasten kanssa perehdyttiin kiihtyvyysanturiteknologiaa hyödyntävän rannekkeen toimintalogiikkaan.

Rannekkeita käytettiin ja tutkittiin osana ohjattua jumppatuokiota, joka kesti keskimäärin noin puoli tuntia. Jumpan aikana liikuimme lasten kanssa eri tavoin ja katsomme sen jälkeen, millaista dataa ranneke on kerännyt ja millaisen analyysin Reima Go -sovellus on datan perusteella laatinut. Aloitimme jumppasessiot usein tekemällä uinti- ja souturetken. Retken aikana istuimme paikoillamme, mutta kädet tekivät suuria ja nopeita uinti- ja soutuliikkeitä, jotka kiihtyvyysanturi rekisteröi. Aikamme huhkittuamme, katsoimme, että minkälaista dataa Reima Go -sovellukseen on istualtaan tehdyltä mielikuvitusmatkalta tarttunut. Ja kappas vain, sovelluksen mukaan olimme ottaneet aimo määrän askelia, vaikka emme olleet kävelleet metriäkään.

Tämän jälkeen ryhdyimme ääneen ihmetellen ja avoimia kysymyksiä esittäen teoretisoimaan rannekkeen toimintalogiikkaa.  Keskustelun ja hienovaraisen johdattelun kautta syntyi konsensus, että jos ranneke on kiinni kädessä, niin se mittaa käden liikettä. Sen jälkeen testasimme tätä hypoteesia kävelemällä pitäen käsiä tiukasti paikallaan. Tässä hyödynsimme usein myös minun urheilukelloani, sillä siinä – toisin kuin Reima Go -rannekkeessa – askelmäärää ja sen muutosta pystyttiin seuraamaan reaaliajassa. Havaintomme oli, että jos kädet eivät heilu, niin askelmäärä jää todellista pienemmäksi.

Vaikka lasten ymmärrys aktiivisuusrannekkeiden toiminnasta lisääntyi toiminnan aikana, se ei tarkoita, että heille olisi muodostunut syvällinen ymmärrys ubiikista tietotekniikasta tai digitaalisesta datafikaatiosta. Niin ikään olisi uhkarohkeata esittää, että yksittäisen jumppasession jälkeen lapset kykenisivät yleistämänään oppimansa koskemaan myös muun tyyppisiä teknologioita. Tällaisten utopististen tavoitteiden saavuttaminen ei myöskään ollut toiminnan tarkoitus. Sen sijaan tavoitteena oli tarjota lapsille kokemuksia, jotka ovat merkityksellisiä tässä ja nyt, mutta jotka samalla toimivat kokemuksellisena kivijalkana, jonka varaan elinikäisen oppimisen ja ihmisenä kasvamisen polun myöhemmissä vaiheissa on hyvä rakentaa.

Pekka

Kirjoittajasta

Pekka Mertala (KT, LTO) on entinen varhaiskasvatuksen opettaja, joka tällä hetkellä työskentelee apulaisprofessorina Jyväskylän yliopistossa. Pekan keskeisintä tutkimusalaa ovat alle kouluikäisten lasten ja heidän ammattikasvattajiensa media- ja teknologiasuhteet sekä niiden merkitys varhaiskasvatuksen pedagogiikalle. Pekan julkaisuihin voit tutustua täällä: https://www.researchgate.net/profile/Pekka_Mertala

Taito-Tukaani on pieni, keltanokkainen ja sinivarpainen tukaani, joka seikkailee monimediaisessa maailmassa. Taito haluaa oppia, mitä tarkoittaa monilukutaito.

Näin saa alkunsa kevään ja alkukesän 2020 aikana syntynyt jatkokertomus, joka kuvaa Kielitaituri-hankkeen maskotin tutustumista monilukutaidon ihmeelliseen maailmaan. Taito on reipas pieni lintu ja kokeilee mielellään uutta. Hän etsii tietoa, tutkii lempikirjojaan, luo musiikkia ja pohdiskelee erilaisten viestien merkityksiä. Apunaan hänellä on Pesukarhu, jonka kanssa asioita on mukavaa opetella yhdessä.

Taito-Tukaani kuoriutui poikkeuksellisena koronakeväänä. Osa lapsista vietti tuolloin varhaiskasvatuspäivänsä kotonaan, toiset olivat vielä päiväkodeissa, ja tarve mukavien touhuvinkkien ja lasten välisten kuulumisten jakamiseen oli selvä. Taito-Tukaanin tärkeänä tehtävänä oli viedä monilukutaitoon liittyviä aiheita ja touhutehtäviä koteihin.

Taito opettaa esimerkiksi, miten leikitään ohjelmointirobottia tai miten lisätyssä todellisuudessa voi leikkiä. Taidon vinkit liittyivät myös ajankohtaisiin aiheisiin. Taidon kanssa pääsee pohdiskelemaan Vapun valeuutisia, keksimään uudissanoja Mikael Agricolan henkeen ja viettämään kansallista Lukuviikkoa.

Aluksi Taidon touhuja pääsi seuraamaan Liperin kunnan varhaiskasvatuksen Instagram-tilillä, sittemmin varhaiskasvatuksen materiaalipankissa ja nyt myös YouTubessa.

Visuaalisuus on yksi Tulevaisuuden kirjastojen näkyvimmistä elementeistä: taulut ja seinämaalaukset koristavat kaikkia kirjastoja. Teokset eivät ole vain koristeita. Värit, kuvat ja erilaiset teoksissa seikkailevat hahmot luovat tilaan maailmoja, jotka saavat mielikuvituksen liikkeelle. Ne myös antavat lapsille aisti- ja tunnekokemuksia, joista syntyy vahvoja muistijälkiä ja oppimisen kokemuksia. Teoksiin kätketyt maailmat ovat saaneet aikaan monia pitkäkestoisia ja mielikuvituksessa kumpuilevia leikkejä ja lasten itsensä toisilleen kertomia tarinoita. Tarinat vahvistavat lasten kielellistä ilmaisua ja vuorovaikutusta.

Teokset ovat paikallisten kuvataiteilijoiden kättenjälkiä. Kirjailija Esko-Pekka Tiitiisen ja kuvittaja Nikolai Tiitisen kuvakirjojen kuvituksista syntyi upeita kuvakollaaseja, joista löytyy tuttuja hahmoja ja tilanteita kirjoista Kyyhkyn kysymys, Jätti ja jänöset, Kotikuusen kainalossa ja Hyvän tahdon tarina.

Taikametsän päiväkodin Tulevaisuuden kirjastossa seikkailee pupuystävien lisäksi hurmaavan omapäinen prinsessa. Teokset perustuvat kirjailija Hannele Lampelan ja kuvittaja/kirjailija Ninka Reittun Prinsessa Pikkiriikki -kirjoihin.

Taidetta tuotiin kirjastoihin myös suoraan seiniin maalaamalla. Taiteilija Katja Kouvalainen (Decoradora) loi kirjastoihin maailmoja lasten toiveiden pohjalta: Liperin päiväkodin seinillä uiskentelevat kalat, Paloaukean kirjastossa taas ollaan viidakon sydämessä. Eri satujen prinsessat, Muumit ja Lego-hahmot asuvat sulassa sovussa Viinijärven tulevaisuuden kirjaston seinillä. Suurikokoiset, jopa koko huoneen peittävät teokset tekevät tilaan oman maailmansa, kuplan, jossa leikit ja tarinat heräävät eloon.

Omien toiveiden löytyminen kirjastoon luodusta maalausmaailmasta on lapsille tärkeää: Lapset muistavat oman toiveensa ja esittelevät sitä ylpeinä vanhemmilleen ja päiväkodin aikuisille.

Pysäytetyn kuvan pedagogiikka

Kirjastojen kiinteät teokset mahdollistavat kuvien ääreen pysähtymisen toistuvasti. Kuvat käyvät pian tutuiksi ja niiden hahmot alkavat elää omaa elämäänsä. Kuvan staattisuus ohjaa omaan ajatteluun ja mielikuvituksen käyttämiseen: pysäytetty kuva vaatii aina tarinankertojan määrittämään, mitä kuvassa seuraavaksi tapahtuu. Oman pienryhmän kanssa kehitetyt tarinat ja kuvista käydyt keskustelut rakentavat yhteistä, positiivista tunnekokemusta. Tunnekokemukset taas edistävät oppimista. Säännöllisestä pysähtymisestä saman, tutun kuvan äärelle muodostuu ryhmälle tärkeä yhteinen kokemus.

Aikuisen ohjaus ja tietoinen toiminta tekevät pysähtymisestä menetelmän, jota voi käyttää kaikkien oppimisen alueiden käsittelyyn.

Tämä pysäytetyn kuvan pedagogiikka tukee kaikkia oppimisen alueita. Kuvat antavat lapsille mahdollisuuksia taide-elämyksiin ja kokemuksiin, ruokkivat lasten luovuutta monipuolisesti sekä vahvistavat lasten ilmaisua, joka on tärkeä osa monilukutaitoa. Kuvien avulla voi myös opetella monia taitoja, kuten matemaattisia taitoja, värejä, muotoja sekä tunteiden tunnistamista ja nimeämistä. Kuvia voi käyttää oman yhteisön piirteiden pohdiskeluun, ympäristökasvatukseen ja fyysisen aktiivisuuden lisäämiseen.